Armoton alku..

Täällä istuskelen, mutustelen viimeisiä suklaakonvehteja kuin viimeistä ehtoollista. Huomenna se alkaa, namulakko. Monettakohan kertaa? En jaksa pysyä edes laskuissa. Laskuissa olen kuitenkin pysynyt niiden hiljaa, hiljaa hiipineiden kilojen kanssa, joita on tullut +10 viime kesästä. Olen kovasti tahtonut uskotella itselleni, että en ole voinut lihoa, kun kaikki vaatteet vielä mahtuvat päälleni ja avopuolisoni kovasti minulle uskottelee, että et todellakaan ole lihonut. Pyh, minä sanon. Itse sitä alkaa huomata lällyjen kertymistä mitä epämääräisimpiin kohtiin, kuten esimerkiksi rintalastaan!
Olen aina ollut tyyppiä, että kaikki ylimääräinen rasva ei kerry naisellisesti koristamaan päärynälantiota ja aikaansaa kaunista pyöreää peppua, ehei! Kaikki mikä tulee, tulee yksin ja ainoastaan mahaan ja vyötärölle! Leveät hartiat, kaksi "lihasta" eli mahamakkaraa ja lättäpersaus. Kuinka turhauttavaa!
Namit ovat aina olleet minulle ruokaa. Ei niinkään harvinainen, vain toisinaan nautittava herkku, vaan voin aivan rehellisesti sanoa korvanneeni aterioita, monia aterioita, namipussukoilla. Aamuisin kun herään, tunnen kummallista mielihyvää ja levollisuuden tunnetta ajatuksesta, että kaapissa saattaa vielä olla eilen ostamiani irtonamusia tai muutama suklaapatukka. Jos näin on, niinkuin yleensä on, ihmeellisesti löydän itseni mutustelemassa aamupalaksi muutaman turkinpippurin ja kourallisen suklaarusinoita. Aamupalasta kun tulee kovin paha olo, namupalasta ei niinkään! Olen ollut aina tällainen, sokerihiiri. Pullat ja viinerit, berliininmunkit ja pahinpana kaikista, irtonamuset. Uusimpana löydöksenä sipsut. Olo on turvallinen ja rauhallinen, kun saan käpertyä namien ja hyvän elokuvan tai kirjan kanssa sohvan nurkkaan tai lämpöiseen peiton alle. Ahmin lähes kaikki makeat, totean, että nyt riittää ja siirrän pussin syrjään. Menee ehkä viisi minuuttia ja taas rapisee. Paha olo meni jo!
Näin on jatkunut liian kauan ja nyt lämmin ja ihana kesä jo kolkuttelee ovella, näin olen kuullut huhuttavan. Aion aloittaa namilakon, en tiedä kuinka pitkän, mutta niin pitkän, että vaaka näyttää taas numerolla 5 alkavia lukemia ja että peilistä katsoo minihameessa seisova nuori nainen ilman jenkkakahvoja ja turvonneita kasvoja! Aivan kuin viime kesänä! Ehkä uskaltaisin hankkia bikinit... No, sinne on vielä matkaa. Huoh.
Mistähän se johtuu, että aloittaminen on aina niin hankalaa?! Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt ja päätös pysyy. Ei namia!

Huomista odotellessa painun siis konvehtieni pariin, mutustelemaan vielä muutaman Ahaa -patukan ja toffeekukan ja sitten, sitten se alkaa! <3

Huomenna julkaisen myös alkupainoni ja vyötärönympärykseni, painoindeksin ja pituuden. Niin karuja totuuksia en edes itse pääse karkuun!